Toissa viikolla järjestettiin Helsingissä Joogafestivaalit, ohjasin siellä kaksi tuntia. Näiden tuntien jälkeisten keskustelujen ja palautteen myötä havahduin pohtivani asanaharjoituksen hienovaraisuuksia.

Henkilökohtainen joogafilosofiani on, että meidän jokaisen sisällä on se meidän oma täydellinen asana. Se ei välttämättä näytä samalta kuin youtubessa tai opaskirjassa… eikä sen tarvitsekaan. Tietynlaisen muodon tavoitteleminen on toki ok, mutta tärkeämpää on mielestäni se miltä asana tuntuu, mitä se saa aikaan? 

Toistuvasti kuulen itsekritiikkiä siitä, että ”olen niin kankea, paikkani ovat jumissa”. Se tila mistä lähdetään liikkeelle on meille kullekkin se paras paikka lähteä liikkeelle, sen ei tarvitse olla mitään muuta kuin mitä se on. Sen ei tarvitse olla erikoista ja esteettistä.

Se miltä muiden muodot näyttävät tai miltä sen omasta mielestä pitäisi näyttää on toissijaista ja yksi ensimmäisistä esteistä joita sadhaka kohtaa matkallaan. Tarkoitan tällä, että aluksi on luontaista arvostella itseä, kehollista tilaa ja asanan muotoa. Silloin on paikka havahtua käynnissä olevaan mielen aallokkoon, joka usein estää meitä kokemasta käsillä olevaa hetkeä asanan parissa (ja muun elämän) kun olemme arvostelevan ja ajattelevan syötteen vallassa, vaivihkaa kuikuilemassa mitä muut tekevät ja peilaamassa omaa asentoa muihin. Luonnollista, mutta toissijaista. Suosinkin usein, että mahdollisuuksien mukaan suljetaan silmät ja tutkimme sitä sisäavaruutta mikä asanan aikana vallitsee… Täältä voimme totisesti löytää jotain minkä kanssa työskennellä.

Toistuva harjoittelu auttaa päästämään irti harjoituksen pinnallisesta puolesta, alkeellisista muodoista ja itsekritiikistä. Opimme hyväksymään sen tilan, jossa sillä hetkellä olemme. Annamme sen riittää itsellemme, ilman, että tarkoituksena on näyttää keneltäkään muulta tai joltain tietyltä. Kaunis joogakuvasto on toki kaunista, mutta pinnalta ei voida aina päätellä millaisia myrskyjä tekijä tietoisuutensa tasolla kokee. Notkeat spagaatit ja voimakkaat käsilläseisonnat ovat hienoja, mutta ei välttämättä tarpeellisia.

Harjoituksen aikaisen tilan, kehon ja muodon hyväksyminen juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä ilmenee on asia joka ruokkii meitä joogamaton ulkopuolella. Asanalle, fyysiselle haastelle ja stressille antautuminen vapaaehtoisesti luo meille tilan kokea niitä samoja tuskailun, ärsyyntymisen, vertailun, ilon ja autuuden pieniä hetkiä, joita koemme päiviemme aikana joka puolella. Asana antaa mahdollisuuden siirtyä todistajan asemaan tarkkailemaan kehon ja mielen reaktioita erilaissa fyysisissä ja metafyysissiä muodoissa. Taito joka voi olla elämän isoimpia lahjoja… ainakin jos minulta kysytään. Ajatukset, tuntemukset ja tunteet ovat kuitenkin kontekstistaan riippumatta juuritasolla hyvin samankaltaisia. Tähän juuritasoon kiinni pääseminen voi vapauttaa itsemme ikään kuin sieltä ajatusten, tunteiden ja tuntemusten kokijan roolista tarkkailemaan lapsenomaisella mielenkiinnolla omaa psykofyysistä prosessia. Kun tarkkailemme, opimme pikkuhiljaa näkemään selkeämmin niitä kaavoja ja malleja, jotka meitä hienovaraisilla tasoilla ohjaa – usein ihan huomaamatta. Kun ”sisäinen pelikenttä” alkaa hahmottumaan, siirrymme vahvemmin tietoisen läsnäolon pariin, josta voimme ammentaa sellaista toimintaa, jota oikeasti haluamme maailmassa edustaa sen sijaan, että olisimme alituisen syötteen vallassa ja reaktiivisesti toimimassa näkymättömien ohjelmointiemme parissa. Opimme pelaamaan oma luomaa peliämme tietoisesti. Peliä jota emme välttämättä edes huomanneet pelavaamme sillä luulimme olevamme tuo peli.

Kun koemme havahtumisia joogamatolla, siirrämme ne arkeen. Se on väistämätöntä. Havahtuminen ja sen mahdollisuus arjessa antaa meille kyvyn nousta tiedottomuuden vesistä pinnalle ja ottaa aimo annos henkeä ennen kuin vahingossa vajoamme taas takaisin reaktiivisuuteen ja automatisoituihin malleihin. Ajan kuluessa henkäykset pinnalla pitenevät, tietoisuuden keuhkot kasvavat ja happea saa enemmän.