Inhimillisyys ja henkinen harjoitus on välillä vaikea mahduttaa samaan kehykseen, näin ainakin minun elämäni kontekstissa. En tiedä oletko sinä joskus huomannut, että tehdessä intensiivisempiä harjoituksia joogan, meditaation tai vaikkapa paastoamisen kanssa, alkaakin harjoitus ikään kuin toimimaan itseään vastaan? Saattaa kuulostaa oudolta, joten avaan näkökulmaani hiukan.

Teen harjoituksia, jotta olisin vapaa. Vapaa mieleni kahleista, vapaa kaikesta rajoittavasta ajattelusta ja siitä jatkuvasta tuomitsemisesta ja erottelusta, jota mieleni tekee lähes taukoamatta. Pyrin vähentämään kärsimystä. Vähentämään sitä joka paikassa missä suinkin pystyn, erityisesti omassa välittömässä piirissäni, kotona ja arjessa. Huomaan kuitenkin välillä tehdessäni määrätietoisesti asana- ja meditaatioharjoitusta jään ikään kuin jumiin. Sisäinen tuomari voimistuu, vaikka samalla harjoitus etenee tehden paljon tilaa kehossani ja lisäten vakautta mielessäni.

Mielen virta on jotain seuraavaa… Olenko huonompi, jos syön pari donitsia? Meneekö kaikki harjoitukseni hukkaan, jos tänään valvon ystäväni kanssa myöhään ja skippaan meditaation? Syyllisyys löytää tiensä mieleeni ja saatan soimata itseäni. Mikä on tarpeeksi ja milloin riitän itselleni? Kyseenalaistamista ja arviointia. Samanaikaisesti tiedostan, että nämä ovat mielen oikkuja, silti ne nousevat. Tahdostani riippumatta.

Tämän sisäisen-tuomarin voimistuminen jalostuu omassa elämässäni joksikin mitä kutsun pyhämies-ilmiöksi. Sanotaan, että olen vaikka harjoitellut omalla mittarillani pidemmän aikaa. Joka päivä taukoamatta toistaen fyysisen ja mentaalisen harjoitukseni, mikä ikinä se juuri silloin on sattunut olemaan. Mieleni on kirkkaana, haluni ovat minimissä. En ole syönyt mitään epäpuhdasta viikkoihin, en ole imenyt itseeni mitään turhanpäivästä draamaa mediasta ja olen pitäytynyt kaikesta moraalittomasta toiminnasta. Alan tuntemaan itseni ”pyhäksi”. Tämä pyhyys kuitenkin rajoittaa. Se ei nimittäin ole Jeesus ristillä pyhää, enemmänkin tekopyhää. 

Rupean katselemaan maailmassa olevaa törkyä inholla, samalla kuvitellen olevani rakkauden asialla. Miten tuokin kehtaa, joka päivä juoda, poltella ja syödä roskaa? Tuomitsen kaikki, jotka puhuvat toisista pahaa. Alan tuntemaan itseni paremmaksi kuin kanssa ihmiset. Ai haluanko kaljan? No en todellakaan, minullahan on henkiset harjoitukset kesken. Saatan jopa kokea pientä loukkaantumista ehdotuksesta. Se tuominta, jota saatoin kohdistaa itseeni riittämättömyyspäissäni suuntautuukin nyt muihin. 

Nämä ajatukset ja tuntemukset eivät ole mitenkään erityisen voimakkaita, että uskoisin niiden olevan totta silloin kun olen tietoinen niistä. Välillä kuitenkin eläessäni mieleni sisällä, vahvasti ajatusten pauloissa nämä mielen urat rullailevat taustalla, ilman, että sitä edes itse tajuan. Tämä osa minusta on sitä taustalla vellovaa ohjelmointiani. Vaikka tiedostan, että tuomitseminen ei vähennä kenenkään kärsimystä en voi silti pysäyttää ajatuksiani tekemästä tätä toimintaa. Elämälle kiitos, että enää harvoin nämä ajatukset saavat mitään jalansijaa toiminnan muodossa.

Onko tällaisella ajattelulla mitään tekemistä vapauden kanssa? Vähentääkö tämmöinen kärsimystä? Ei. 

Silti se on ansa, johon usein lankean. Tämä on kuitenkin opettavaista. Oikeastaan teen itse ajatustasolla täysin samaa mitä tuomitsen. Arvostelen vaikkapa jonkun tapaa puhua muista pahaa. Kappas, ajattelin hänestä pahaa. Toistin siis periaatteessa saman kaavan minkä toverini ilmensi sanoillaan niin omissa ajatuksissani. 

Vaikka tarkoitusperäni ovat puhtaat, silti harjoitus vaan pullistaa egoani sen sijaan, että pääsisin irti omasta melodraamastani. Aiemmin tunsin itseni heikoksi, kun en harjoitellut, nyt tunnen itseni voimakkaaksi ja muut heikoksi. Ansa, johon lankean, on sama mistä aloitin ennen harjoittelua – vaikka näkökulma, josta katson onkin hieman eri. 

On ok olla inhimillinen. Tämä on syytä muistaa. Minun, sinun ja meidän kaikkien elämään kuuluu aikoja, jolloin mieli ei ole vakaa, jolloin kaikki rytmi romuttuu ja elämäntavat ottavat kyseenalaisia käänteitä. Se on ihan okei. Sekin on osa tätä kosmista tanssia. Osa harjoitusta jos niin haluat. 

Millä tavalla olla tietoinen omista puolistaan, joista ei ole ylpeä? Millä tavalla rakastaa ja kokea myötätuntoa itseä kohtaan, kun horjuu? 

Huumori on yksi oma lempikeinoni. Käännän oman draamani vitsiksi, katselen itseäni peilistä ja kutsun itseäni pyhäksi mieheksi. Sillä samalla sekunnilla tajuan oman naurettavuuteni ja kosmisen huumorin, jota elämä on täynnä. Tuntiessani muita kohtaan inhoa tai epämukavuutta, yritän pysyä kehossani. Miltä tämä inho oikeastaan tuntuu, mistä tämä epämukavuus nousee? Ahaa… Tarkastellessani näitä ajatuksia ja tuntemuksia tietoisuudesta käsin löydän uusia paikkoja, joissa olen ollut jumissa. Alkaa nolottaa, sillä minähän olen juuri valaistumassa ja silti tuomitsen kaikkea ympärilläni. Mistä nolotus nousee? Mikä minua nolottaa, nämähän ovat vain ajatuksia, joita kukaan muu ei näe tai kuule? En välttämättä saa mitään vastausta, jonka voisin jakaa, mutta hyvin nopeasti nämä tuntemukset kehossa ja ajatukset mielessä haihtuvat höyrynä ilmaan ja niiden paikalla onkin tilaa. Tilaa, joka näyttää tyhjyyden tuon kaltaisissa ajatuksissa. Kaikki itse luomaani fantasiaa, tarinaa, jota kerron itselleni ja joka on totta vain mielessäni.

Uskon, että olemme täällä ihmisinä käymässä läpi omaa kohtaloamme, jotta opimme, jotta tämä maailmankaikkeus oppii ja kehittyy. Jokainen tekemämme virhe on mahdollisuus oppia. Kaikki sisältämme kumpuava viha, kyynisyys, epämukavuus ovat vain hyviä opettajia näyttämään meille missä tekemistä vielä on. Ei ole syytä tehdä itseään onnettomaksi, on vain jatkuvasti ilmeneviä mahdollisuuksia päästää irti lisää. 

Oltaisiinko yhdessä inhimillisiä? Katsottaisiin omaa tuskaamme myötätunnolla, ymmärtäen sen olevan vain yksi meidän monista opettajista ja vieläpä yksi parhaimmista. Ei pelätä horjumista tai taukoa harjoituksessa. Vellotaan siinä virtauksessa, joka oma elämä on. Mehustellen kaikkia niitä aistimuksia mitä täältä löytyy, tunnistaen ne ohi lipuvina hetkinä, jotka syntyvät ja katoavat. Ei ole väliä nouseeko sisältäni raivoa vai ekstaasia, ne ovat kaikki vain välineitä itseni vapauttamiseen. En ole ajatukseni, en ole kehoni, en ole tunteeni. Olen jotain siellä takana, jolla on vapaavalintainen mahdollisuus kokea nämä asiat. Tietoisena teen päätöksiä millaiseksi toiminnaksi nämä sisältäni kumpuavat voimat transformoin.