Tein hiljattain työpaikalle lyhyttä henkilöesittelyä itsestäni ja siinä kysyttiin jotain elämänohjettasi, viisautta tai lainausta. Hetkeäkään miettimättä tuli mieleeni lause ”Rakasta kaikkia ja puhu totta”. Monille Be-here-now-sceneläisille varmasti tuttu lausahdus. Viesti jonka minulle toimitti Ram Das ja hänelle Neem Karoli Baba. 

Ensimmäistä kertaa kuullessani lauseen englanniksi ”Love everyone and tell the truth” se resonoi minussa vahvasti. Niin yksinkertainen ja kaiken parantava ohje. Idealisti minussa heti maalaa utopian, että jos me lajina nojauduttaisiin tähän ohjeeseen, katoaisi nopeasti se kitka mikä tuntuu täyttävän maailmaamme, oli ne sitten sodan, maailmankatsomuksellisten erojen tai poliittisten mielipiteiden muodossa. 

Pureudutaan hieman syvällisemmin tuohon sanomaan, sillä tiedän, että monille ”kaikkien rakastaminen” saa jo ajatuksena heidät yökkäämän, toiselle se kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta mahdottomalta ja kolmannelle kristallihippien utopialta, jonka voi suoraan sivuuttaa hölynpölynä.

Kaikkien rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdottomalta tuntuvaa. Välillä tekee mieli vihata, syytellä ja tuomita. Kaikkien rakastaminen ei minun olemuksessani kuitenkaan tarkoita, että haluan ripustaa jokaisen ihmisen kaulaan kukkaseppeleen ja suudella heidän jalkojaan, ei todellakaan. On ihmisiä, joista ensimmäinen ajatukseni on, että ”miksi tuokin vielä on tällä planeetalla?” Toki havahdun nopeasti tähän sävyyn ja pyrin katsomaan myötätunnolla (ja huumorilla) sisälläni kytevää inhoa. Sitten taas nojaudun ohjeeseen. Kaikkien rakastaminen on minulle sen yhteisen ihmisyyden tunnustamista meidän kaikkien välillä, rakastaen sitä mikä on meille kaikille yhteistä. Meillä on tavoite olla onnellisia ja vapaita kivusta, se yhdistää meitä. Me olemme lajitovereita, me tulemme tänne kaikki äidistä ja lepäämme tämän planeetan rinnalla imien sieltä sen mitä elämiseen tarvitsemme.

Erilaisuuksista riippumatta meidän sisällä virtaa sama punainen veri, meillä on samanlaiset luurangot. Me kaikki asumme toistaiseksi tämän vetisen kiven päällä ja ei oikein tulla aina toimeen, sillä emme ole valmiita rakastamaan kaikkia. Meidän rakkautemme on ehdollista, se on usein myös erittäin vaativaa. Oikeastaan usein se on jotain muuta kuin rakkautta, se on toiveita, vaatimuksia ja pyyntöjä rakkauden valepuvussa. Olisitpa vähän enemmän näin, tekisitpä vähemmän näin, miksei hänkin vaan voisi…. Tätä ja kaikkea muuta ajatellaan usein, jopa niistä lähimmistä keitä rakastamme. 

Rakkaus on yksisuuntainen katu. Rakkaus antaa, mutta ei vaadi mitään takaisin. Heti jos rakkauteen liitetään ehtoja tulee siitä jotain muuta. 

Rakkauden ei tarvitse olla monimutkaista, sen ei tarvitse hyväksyä ihmisten tekoja tai heidän mielipiteitään. Voimme pysyä omassa totuudessamme, olla eri mieltä, riidellä näkemyseroista ja olla ottamatta lokaa keneltäkään vastaan, sekä uskaltaa sanoa EI. Samalla meidän on syytä pitää sydän auki rakkaudelle ja tunnistaa se yhteinen sisaruus, jota kaikkien kanssa jaamme. Annetaan toiminnan kummuta sellaisesta väylästä käsin, jossa omat kyvyt ja rajat ovat tiedossa, omat mielipiteet omia – mutta sydän on auki ja myötätuntoinen rakkaus paistaa kanssaihmisiä kohtaan riippumatta siitä kuka hän on. 

Vaikka rakkaus on usein pehmeää, nestemäistä ja makeaa – toistan, että se ei silti tarkoita, että mielestäni tulisi pakottaen ajatella ihanasti diktaattorista tai sarjamurhaajasta. Kuitenkin heitäkin voi lähestyä ajatuksissaan myötätunnolla, inhimillisellä ja vakaalla mielellä ymmärtäen, että hekin ovat lajitovereitani, hekin ovat täällä planeetalla elämässä omaa kohtaloaan. Hekin ovat joskus olleet viattomia vastasyntyneitä, ennen kuin elämä tapahtui ja he päätyivät siihen missä nyt ovat. Aina kun pyrin mielessäni rakastamaan ”epämieluisia” ihmisiä ajattelen heidät vauvoina. Vastasyntyneinä nukkumassa. Jokainen meistä on ollut siinä pisteessä. Koen, että se puhtauden ja viattomuuden ydin on jokaisessa vielä olemassa vaikka kenties kadonnut jo niin kauas, että sen löytäminen on kuin tuuleen puhaltamista. Sekin täytyy hyväksyä, että kaikki eivät rakasta kaikkia. Kuitenkin yksisuuntainen katuni kulkee vain antamisen suuntaan, en vaadi muilta rakastamista. Se olisi muutenkin turhaa, sillä rakkauden pitää tulla meistä itsestään… pakottamatta. Toki sen löytämistä voi harjoitella, vaikka edellisen vastasyntynytvauva-diktaattori ajatusleikin avulla. 

Tietysti minä hermostun, suutun ja tuomitsen. Välillä inhoan ihmisiä, kuitenkin kaikkien rakastaminen on jo ollut kentässäni tovin ja kun onnistun saamaan itseni kiinni kaiken kiihtymyksen keskellä voin aina palata siihen. Välillä nopeammin ja helpommin, joskus hitaasti ja vaikeasti. Rakkaus on jatkuvasti mahdollisuutena olemassa, vaikka elämänpyörre välillä imaisee minut johonkin täysin muualle. 

Rakkauttakin vaikeampaa on totuudessa pysyminen. Totuuden puhuminen. Näin ainakin itselleni. Valkoiset valheet valuvat jatkuvasti suupielistäni, joskus liioittelen, joskus vähättelen, joskus taas jätän kertomatta asioita. Totuus on parantava voima, mutta se voi myös tehdä vahinkoa. 

Olen harjoitellut paljon totuuden puhumista, mutta vieläkin siinä on paljon tekemistä. Jatkan ajatuksiani seuraavassa tekstissäni, voiko aina puhua totta? 

Artikkelin kuva: Mia Järvisalo